Ei mitään tähdellista vol.1

Ei tässä tämän enempää, piti vain innolla tulla postaamaan kuva ulkoasusta jota ajattelin Mikrofruktisvaxeriin, mutta sääli vain etten pysty ottamaan sitä käyttöön. Pitäisi varmaan vaihtaa vuodatukseen takaisin, siellä sentään ulkoasun teko oli jotenkin mahdollista. Mutta käytännöllisyydessään WordPress on kyllä parempi.

Mutta.. Kuva (klikkaamalla isommaksi):

Käytin esimerkkinä tuota edellistä tekstiäni ja randomeita linkkejä.

Pitäisi jostain hommata kuvetta domainin hommaamiseen. Menisivät asiat paljon helpommin.

Hillitty, Hopeaa.

Tuossa metsästelin kaikenlaista laatikoista ja löysin vanhahkon harmaan kauluspaitani. Jokin moderni versio kyllä kauluspaidasta, puuttuvat itse kaulukset. Pidän itse kyseisestä paidasta vaikkakin haluaisin värjätä sen tummemmaksi. Kuten sattunutkaan, tyllini on mielellään enemmän harmaata ja mustaa. Pidän hyvin paljon tästä suorastaan räikeästä väriskaalasta. Pitää tyylini hillittynä ja yksinkertaisena.

Hiukseni tosin kaipaisivat jotain uutta. Väri on vanha tuttu musta, mutta muodollisesti kaipaisi jotain kehitettävää. Lyhyttä tukkaa en kuitenkaan halua, Se ei vain jokseenkaan hirveästi sovi kasvojeni muotoon, ottaen huomion kasvojeni muodon olevan hiukan laatikkomainen.

Mietin tuossa pitkän aikaa, mikä voisi olla tällä hetkellä tämä tyyli jota voisin käyttää ja päädyin tämän päivän osalta kuvassa olevaan tyyliin.

Huomasin tuossa myös tarvitsevani uusia metallisia rannekkeita.   Suurin rakkauteni korujen suhteen ovat metalliset rannekkeet. Olen enimmäkseen korupuolelta metallin/hopean väriin kääntyvämpi kuin kultaan. Kulta on jokseenkin mielestäni yksitoikkoinen ja ruma väri. Mutta tämähän on oma mielipiteeni.

Mustan ja harmaan kanssa pidän vain yksinkertaisen nätistä ja simppelistä väriskaalasta jonka vain hopea voi tarjota.  Jos joskus kädessäni vilahtaa silaus kultaa, on minua silloin vedeltävä ympäri korvia, koska silloin minun on oltava sairas.

Kuva koruista: H&M

Siltoja taakse

Tässä jonkun aikaa hiljaisuuteen hajonneena totean aamujeni alkavan olla päivä päivältä epämääräisiltä. Oloni on kuin kuuluisin tänne. Sinänsä outoa, ottaen huomioon, että mielessäni oli tuossa jokin aika sitten kirjoittaa sitä miten olen miettinyt, oliko äkkimuutto Helsinkiin sittenkään niin hyvä idea. On tapahtunut vain niin hirveän paljon, loppujenlopuksi. Juttelimme Waden kanssa tuossa jokin iloinen päivä keittiössä, tyttöjen ollessa mailla halmeilla. Mietin, oliko elämäntilamme siirtäminen Helsinkiin liian äkkipikaista?

Poltimmeko liian monta siltaa kerralla?

En tiedä itse mitä vastata tuohon. Ehkä sen takia, ettei sillä ole mitään väliä. Se mikä on tapahtunut, on tapahtunut. Turha itkeä kaatunutta maitoa.  Onhan meillä kuitenkin täällä vielä kaikkea. Paljon kehitettävä ja paljon tekemistä asioiden suhteen. Paljon enemmän nähtävää kuin siinä pikkukaupungissa mistä lähdimme.

Välillä vain katsellessan ympärilleni, en ole enää niin varma onko kaikki hyvin. Olen kulkenut pitkän aikaa silmät ummessa tajuamatta mitään. Ehkä vain suojellakseni itseäni turhalta. Etenkin nyt kun jonkin aikaa avannut enemmän silmiään, huomannut asioissa paljon huonoja puolia. En ole varma kannattaisiko minun vain sulkea silmäni ja antaa niiden olla.

Keksikööt itse ratkaisunsa ongelmiin joita itse kehittelevät.

Hiljaisuus on kova sana.

Käytin tätä kyseistä lausetta useasti kirjoittaessani joitain asioita päästäni pihalle. Kulutin sillä enimmäkseen aikaa sotkeakseni ajatuksiani ja mieltäni kirjoittamisen saralla.

Nykyään se vain turhauttaa minua. Ennen siinä oli sentään jotain taikaa.

Kirjoitin tekstin josta sain oman aamuni valon. Lyhyestä virsi kaunis, sanoista teksti parempi… tai jotain vastaavaa, hyvin luovaa turhautumista kirjoittamiseen liittyen.

 

Kuuntelen kahvinkeittimen tikitystä.
Aivan kuin se laskisi aikaa sammumiseen.
Kaksi tuntia ja kahvi olisi vielä lämmintä juotavaksi.

Tilkka maitoa ja se olisi jo kylmää.

 

Olen tässä pari päivää miettinyt ja miettinyt kirjoittamista, sitä mitä kirjoittaisin, sitä mitä sanoisin sinulle, minulle ja meille. Ikäväkseni olen kyllä joutunut toteamaan, ettei minulla oikeasti ole mitään sanottavaa kera tämän kupillisen kahvia. Silti haluni kertoa kaikki mahdollinen on häilyvä ja intoni terävä. Sanallisesti olen hyvin avuton.

Katselin tuossa sarjaa Trinity Blood ja jotenkin kyseinen sarja sai minut epämääräisen sekavaksi luomisen taholta. Luominen itsessään on suhteellisen vahva sana, mutta sen käyttäminen on luonnekasta ja mukavaa. Katsottua kyseisen sarjan loppuun Waden ja Blckien kanssa avasin erään kirjan (Natalie Goldberg – Avoin Mieli) ja luin kuinka kirjoittaja selitti pimeän metsästyksestä. Totesi jossain vaiheessa, että pimeyttä hänen ehkä kannattaisi ennemmin etsiä itsestään kuin muista.

Hämännyin.

Oloni on tällä hetkellä mitä turhauttavin.

Päässäni pyörivät tekemättömät asiat ja mitättömät pienet yksityiskohdat elämisen suhteen. Enimmäkseen minua vain masentaa. Eli lyhyestä virsi kaunis.

En saa jotenkaan mietittyä asioita päässäni läpi, vaan mieleni ajautuu jonnekkin jumituksen tasolle josta en meinaa päästä pois. Ongelmana on myös se, että mieleni tekee juoda oloni “paremmaksi”, vaikkakaan asiaan ei todellakaan auta alkoholi. Yleisesti masentuneisuudesta ja surullisesta olosta ihmisten on hankala puhua ja siitä päästään yleensä lausahduksiin “taas se angstaa” ja muuta vammaa. Unohdetaan kuitenkin helposti se, että turhan angstin ja oikean masennuksen kanssa on suhteellisen paljon eroa. Tässä seuratessani ihmisiä on ikävä kyllä joutunut huomaamaan, että kyseessä on ollut enimmäkseen vain huomion hakemista ja huoli toisen olosta on ollut turhaa.  En tiedä miksi olen edes alunperin vaivautunut miettimään joissain ihmisissä, että mikäköhän häntä nyt vaivaa. Tullut tässä hiukan mieleen se tarina pojasta joka huusi sutta turhaan. Ikäväksenikään en muista sadun nimeä, mutta ei se mitään. 

Pelkään vain, että tässä käy vain niin, etten enää jossain vaihessa jakasa huomata näitä “huomion hakemisia” vaikka kyseistä henkilöä ehkä oikeasti jossain vaiheessa masentaisikin oikeasti. Ei asiassa olisi mitään ongelmaa, mutta kun näitä “huomion kipeitä” hetkiä on liian monta päivässä. Vaikkeivät aina minuun kohdistukkaan, en silti pysty olla huomioimatta niitä.

Mutta se menee ohi.

 

Toive:

Covenant: Europa (1998) 

01. Tension
02. Levirthan
03. 20
04. Wind of the North
05. Riot
06. I Am
07. Final Man
08. Go Film
09. Wall of Sound

Kirjoittamisesta vaikeaa, sensuurikomitea.

Jokseenkin ihan mielenkiintoista herätä basson huminaan alakerrassa Waden WOW:ittaessa. Virallinen heräämisaikani oli ennen yhdeksää aamulla, mutten vain jaksanut nousta ylös vain sen takia, että olisi pitänyt kävellä alas ja huomata kämpän olevan suunnilleen tyhjä ja ihmiset joiden kanssa asustan lähteneen kouluun. Oli jotenkin hienoa tulla alas näin myöhään, eksyä tupakalle ihastuttavan vihreä-ruskealle parvekkeellemme ja raahatua sieltä keittiöön keittämään kahvia. Huomasin myös jonkun tuoneen meille sokeria. Aamuni iloinen hetki.

Minun oli pakko virittää kone käyttökuntoon keittiön pöydälle päähäni tultua suuri halu kirjoittaa jotain.  Tuossa tupakalla käydessäni, aloin miettiä entisiä kirjoituksiani jostain tuolta nuoremmalta iältäni. Milloin kirjoittamisesta on tullut niin hankalaa? Siis en oikeasti ymmärrä. Rakastan kirjoittamista ja itseni ilmaisemista tekstin keinoin, mutta ajan mittaan siitä on tullut vielä hankalampaa ja vaikeampaa. En tiedä johtuuko se syystä, että tuntuu välillä ettei min ulla ole mitään sanottavaa, tai siitä, että välillä minusta tuntuu ettei sanottavaani vain haluta kuulla.
Ja milloin on tullut kynään tarttumisesta niin hankalaa ja vaikeaa, ettei kykene kirjoittamaan sitä pientä pätkää tekstiä päästään pois, vaan rupeaa heti miettimään mitä siinä on korjattvaa ja saako sen sujautettua johonkin päivän asiaan? Milloin on päähäni hypännyt sensuurikomitea ja päättänyt, että tätä ei kirjoiteta?
Tekstien kirjoittamisen hienouksia, on mielestäni se kun sen saa “raakana” paperille tai häivytettyä kovalevylle siten, että sen löytää joskus ja ihmettelee, miksi olen tämän kirjoittanut.

Voisin ottaa itseäni sen verran niskasta kiinni, että alan tekemään sitä mitä joskus ainakin olen jotenkin osannut, kirjoittamaan. Ei minulla ole tarvetta tuoda mielipiteitäni ilmi, ottaen huomioon ettei minulla niitä nykyään oikein ole. Haluan vain sanoa sen mitä minulla on päässäni. Jos sanoisin, paskat muiden mielipiteistä, se olisi auttamattomasti väärä suunta. Ottaen huomioon sen, että sanot mitä vain… muiden mielipiteellä on väliä.  Onhan se loppujenlopuksi erittäin mukavaa kuulla niin negatiivista, kuin positiivista palautetta töistään.

Ihaninta varmaan on nähdä ihmisiä ja jossain vaiheessa huomata kirjoittavansa heistä. Siitä miltä he näyttivät ja mitä he tekivät. Siitä miten heidän jalkansa liikkuvat kävellessä ja miten heidän kätensä, sormensa koskettelivat kahvikupin reunaa. Kirjoittamisesta siitä miten heidän ilmeensä muuttuu hymystä epämiellyttävän imeläksi heidän huomattuaan kahvikuppinsa pohjalla olleen kahvin poroja.

 

Kirjoittaminen.

Gloria x Palinurus

Kovin iloista kyllä. Olen ollut muutaman päivän ilman huulikoruja. On loppujenlopuksi erittäin mukavaa olla erossa niistä. Koska olivat itse tekemiäni, en tule potemaan huonoa omatuntoa siitä, että olisin maksanut niiden teosta jotain jollekkin toiselle. Tuntuu tosin oudolta leikkiä kielellä alahuulen kanssa kun metallia ei ole vastassa, mutta kyseessä onkin vain siihen totutteleminen.

Edellisyönä oli suhteellisen hirveää olla hereillä. Koin suuren vainoharhaisuuden aiheuttaman pelkotilan, enkä sen toimesta uskaltanut nukkua vaikka väsytti. Minulla oli koko ajan sellainen tunne, että huoneessani olisi ollut joku toinenkin. Kävin tarkastamassa huoneeni ikkunan, huomattuani sen olevan auki, menin paniikissa katsomaan yläkerran vaatekomeron, vessan ja Taran huoneen, ettei siellä vahingossakaan olisi ketään. Tara itse oli tällöin Forssassa vierailemassa. Viimeksi minulla oli kyseinen vainoharhaisuuskohtaus joskus puoli vuotta sitten, suunnilleen. Se on olo jota en pysty hallitsemaan mitenkään, vaan kyseinen olo vie mieleni äärirajoilleen pelkotiloista. Ja kyseinen olo ohjaa minua enemmän kuin oma pääni.

Alan vakavasti harkitsemaan psykiatriselle takaisin eksymistä, koska en jokseenkaan usko, että pystyn enää hallitsemaan olotilojani ja tiedän tilani pahentuvan ajan mittaan. Olen koittanut hallita omaa päätäni, mutta säälikseni ehkä joudun myöntämään etten enää pysty siihen, etenkään jos se menee yhtä pahaksi kuin muutama vuosi sitten. Silloin olin mieleltäni sekava ja ymmärrykseni asioita kohtaan olematon. 

Minun on ihan välttämätön pakko mainita maailman ihanimmasta perhosesta, Papilio Palinurus-nimisestä. Haluan itselleni suhteellisen paljon kyseisen perhosen kuvioilla koristeltuja asioita.  Olen jokseenkin yltäkylläisesti rakastunut tämän kauniin perhosen väriskaalaan ja siipien muotoon. Kyseisen ötökän katselu saa minut aina rauhalliselle päälle.
Minun silmissäni Papilio on näteimpiä asioita mitä olen ikinä nähnyt. Livenä en nyt niinkään, mutta toivoisin että joskus siihenkin olisi mahdollisuus.

Eli tätä ihastuskivaa tälle nyt :3

Kävin tuossa Sunnuntaina Gloriassa katsahtamassa UltraNoiria. On ollut ikävä tämän kyseisen yhtyeen esiintymisiä. Edelliskeikka minne minun piti mennä meni vituiksi olemattoman typerästä syystä, mutta ei siitä sen enempää. Oli kiva nähdä Utua ja Antonia pitkästä aikaa. Näimme kyllä tuossa jokin viikko sitten, mutta nyt vähän pidemmän aikaa. Pidän kyseisten henkilöiden seurasta erittäin paljon ja tuntuu jotenkin turhauttavalta nähdä heitä aina vain pieninä sykäyksinä.