Mieletön miniatyyriautovammasoitin.

Anteeksi kun blogittaminen on vähän kestänyt tässä pitkän ajan sisällä. Ei oikeasti mitään elämää suurempaa ole tapahtunut. Mitä nyt tuo “koulujuttu” josta kaikki ovat olleet suhteellisen sekaisin. Itse en tosin osaa tästä asiasta jakaa mielipidettäni suuntaan tai toiseen, muttei se mitään. En ehkä rupea spekuloimaan asioita muistiinpanojen perusteella joita kirjoitin päivä tapahtuman jälkeen. Jos joku ei nyt välttämättä halua lukea mielidettäni asioista joista en välttämättä tiedä mitään.

Katsottiin tuossa Donien kanssa Mel Brooksin Mieletön Maailmanhistoria osa I. Oli taas sarjassamme elokuvia joissa järjellä ei ollut riemuvoittoa tavoiteltu. Ihana elokuva.

Tämä päivä meni myös siinä kirpparilla käydessä Donien kanssa. Sain ostettua eurolla autoon laitettavan CD-soittimen jossa tuli mukana johdot sun muut adapterit niin autoon kuin verkkovirtameininkiin kotioloissa. Kyseinen laite tuli ostettua syystä että se on pienen CD-boksin kokoinen ja toistaa poltetut levyt. Minulla on “nuoruudestani”, eli näin suoraan sanottuna teiniaikakausiltani muutamia poltettuja levyjä joita haluan kuunnella läpi mieluiten CD-soittimella kuin koneella. Tuo isompi soittimeni ei satu toistamaan poltettuja CD-levyjä eikä ole ulkoasultaan mitenkään miellyttävä, jos ei sitten satu tykkäämään suorastaan nostalgisesta 90-luvun isohkojen “kannettavien” CD-soittimen skaalasta. Rakastan tätä pientä kuitenkin enemmän koska se muistuttaa hiukan kannettavaa CD-soitinta jollaiseksi sen saa myös muuttumaan.

Donie toi tälle Loimaalta mein porukoiden lähettämänä tälle “uuden” kannettavan. Ei ehkä vuosimallia 2008:n mutta hoitaa hommansa hyvin kirjoittamisen puolesta (kuin koodauksenkin).

Ihastuttavaa, etten sanoisi.

Lyhyistä sanoista.

On jokseenkin hirveä olo. Osittain tapahtuneen johdosta, enimmäkseen siitä, ettei osaa olla tukena ihmisille joita monin tavoin arvostaa.

On hankalaa kun ei tiedä mitä sanoja käyttäisi jotta saisi toisten olon paremmaksi. Ehkä mieluiten olen hiljaa enkä sano vääriä sanoja ja aiheuta tilannetta jossa jokaiselle tulee huono olo ja halu hävitä paikalta.

Haluaisin olla kuitenkin paikalla, ainakin henkisenä tukena.

 

Väsyttää ihan hirveästi, mutta käyn vain läpi päässäni asioita vaikka tiedän ettei se auta mitään suuntaan tai toiseen. En ymmärrä, onko myötätuntoni vain näille ihmisille? Sinänsä surullista.

 

Mutta en vain halua, että heidän on paha olla.

Hetki pieni

Ongelmani pitkään aikaan oli ollut se, ettei koneeni toiminut. Kumpikaan, ei pöytä eikä kannettava. Nyt kannettavani on toimintakyvyllinen, vaikkei yhtä tehokas kuin ennen. Kirjoittamaan sillä pystyy ja sain koodausympäristöni toimimaan. Mitä muuta voisin toivoa?

Iloisina asioihin voi tokaista, viimeviikon tiistain jolloin täytin iloiset 22-vuotta ja onnistuin viettämään päiväni rauhallisin mielin Purplen kellarissa.

Tämä päivä loisti hienoudellaan kun näin Pasilan asemalla pojan jota stalkkasin joskus. Kyseinen poika oli töissä asuintalomme lähellä olevassa kaupassa kesän aikana. Kesän loputtua hän hävisi.
Oli hauska nähdä kyseinen henkilö uudestaan ja huomata miten paljon muuttunut.

Eipä elämästä sen enempää

Hiljaisuutta viikonlopussa

Viikonlopusta sen verran, että se meni pelottavan nopeasti ohitseni. Donie saapui helsinkiin kokonaiseksi muutamaksi päiväksi. Asuntomme oli pelottavan tyhjä tänä aikana. Tara, Blckie ja Wade olivat jossain mailla halmeilla. Blckie ja Wade taisivat olla muistaakseni Vantaalla pyörimässä ja jälkikäteen kuultuna Tara vietti aikaansa Forssassa.  

Poistuimme Donien kanssa asunnosta varmaankin kerran. Siis ihan keskustaan asti. Muuten kyllä käytiin pariin otteeseen kaupassa. Muuten asunnolla tuli vietettyä tuo koko iloinen aika.

Perjantai-lauantai välinen yö meni valvoen tämän osalta. Donie sai onneksi nukuttua. Itse en vain saanut nukutuksi ennen kello kolmea. Vietin aikaani istuen sängyn reunalla katsellen vieressäni nukkuvaa Donieta hämärässä. Iltahetkeni, se pari tuntia ennen kuin sain nukuttua olivat jotkin turhauttavimmat pari tuntia ikinä. Viikonloppu oli myös siltä osin jännä, ettemme nähneet ketään tuttua tänä aikana. Tosin nyt on minun osaltani mennyt pari viikonloppua eristäytyneen ihmisen elkein. En oikein ole saanut aikaiseksi mentyä minnekkään, puhumattakaan ihmisten kutsumisesta jonnekkin. 

Sosiaalisoitumisesta on tullut minun osaltani nykyään hankalaa, ei se ihmisille puhuminen mitään, vaan se yhteydenotto niihin. Mietin ehkä liikaa sitä, mitä muuta tekisi kuin hengailisi(?)  

Tällä on hiukan ikävä kuvaamista.

Vanhalla kämpälläni väkersimme Donien kanssa “ministudion” (josta ylin kuva).  Löysin koneeni uumenista  muutaman viikon, aika reilustikin vanhoja kuvia. Tässä oikealla olevassa kuvassa Elina (vasemmalla) ja Donie (oikealla).  Rakastan jokseenkin tätä kuvaa. Se on tulos yhdestä sattumanvaraisesta kuvaussessiosta minkä pidimme vanhalla asunnollani Loimaalla. Samaan sarjaan kuuluu myös pari muuta kuvaa jotka voi vilkaista DeviantART-sivultani.

Kuvaaminen mitä epämääräisemmillä rekvisiitoilla ja kuvakulmilla leikkimisellä on yksi hauskimmistä asioista mitä tiedän.

Uutta kuvaussessiota odotellessa.

Päiviä laskiessa

Ikäväkseni minun on sanottava, että lasken pelottavasti päiviä syntymäpäiviini. Ikäväkseni näin tekee myös yksi kanssani asustava henkilö. Suunnittelen tässä poistuvani ennen kyseistä päivää näkyvistä, mutten tiedä onko se mahdollista. Ainakin haluaisin mennä jonnekkin muualle, ottaen huomioon, eräällä ystäväiselläni on myös syntymäpäivät samana päivänä. Noh, kahdella muullakin, mutta tämän edeltävän kanssa olin viimeksikin juhlistamassa tupareita ja syntymäpäiviä. Minusta on jokseenkin paljon mukavampi viettää jonkun muun syntymäpäiviä kuin omiani. Mieluiten kyllä vietän kaikkia muita vuoden päiviä yhtä lailla kuin syntymäpäiviä.

Jos olisi esitettävä yksi syntymäpäivä toive, niin asia jota todella tarvitsisin olisi domain blogille. On mukava kirjoittaa WordPressin sivulle, mutta domaini olisi parempi jotta saisin säädettyä kaikenlaista.
Vanhempani iloisesti lupasivat tälle ompelukonetta, jotta saisin nämä projektit joita olen aloitellut, valmiiksi. Eli nyt kaikki iloiset ystäväiseni kolehtia kasaan, olen köyhä. Niin säälittävältä kuin tuo tuntuukin myöntää.

Ompelin tuossa vähän aika sitten vaaleanpunaisen käsilaukun, ei pahalla vaaleanpunaisten asioiden ystäville, mutta tämä laukku on omassa suloisuudessaan suorastaan hirvittävä. Laitan kuvan siitä kunhan vain saan jonkunlaisen. Ehkä kyseisen asian tekee hirvittäväksi sen, että se on 90% käsin ommeltu ja jäljen näkee jos iskee naamansa viiden senttimetrin päähän.

Muttah, tulihan päivitettyä jotain. Huomenna jo ehkä paljon enempi kertovampi entry kuvan kanssa. Toivottavasti.