Huomasin tässä tänään miettiessäni asioita krapulan ohella, miten paljon kaikkia asiat ovat menneet juuri niin kuin en olisi halunnut niiden menevän. Halusin Helsinkiin, pois Loimaalta sen takia, että saisin aloitettua “uuden elämän” ja jätettyä taakse sen roskan mitä pidin yllä ennen.
Tänään huomasin, että olen antanut asioiden mennä sekaisin tartuttuani useammin pulloon kuin itseäni niskasta kiinni.

Tavoitteeni tänne muutossa olivat:

• Kunnollinen, edullinen oma asunto
• Työpaikka (Mieluiten osa-aikainen) jonka toimesta säännöllinen rahantulo
• Toimiva sosiaalinen elämä

Toteutuneet tavoitteet:

• None.

Onhan minulla asunto, jaan kaksikerroksisen asunnon kolmen mukavan ihmisen kanssa. Työpaikkoja minulla on ollut pari ja sosiaalinen elämäni on ihan hyvä. Sääli vain, että sosiaalisessa mielessä näen ihmisiä useammin vain kun tartun pullon kaulaan kiinni.

Nyt otan itseäni niskasta kiinni ja alan tekemään asioiden eteen jotain! En jaksa katsoa peilistä sitä kun ajan elämääni vessasta alas. Jos jonkun mielestä on hirveän kliseistä sanoa “uusi paikka, uusi elämä” niin sitten on niin. Haluan sen kliseen nyt itselleni.

Olen pullon myötä nyt hävittänyt itsetuntoni ja itsevarmuuteni melkein kokonaan. Siihen vain tarvittiin viikonloppu sisältäen pelkkää juomista jotta huomasin, ettei tästä tule mitään ja että asiat evät ole nyt kunnossa.

Otan tehtäväkseni päivittää Mikrofruktisvaxeria kaksi/kolme kertaa viikossa ja sen sisällöt tulevat olemaan enimmäkseen elämäni järjestämistä ja työnhakuni seuraamista.

Lisää tavotteita:

• Alkoholinkäytön vähentäminen
• Ihmisten huomioiminen (positiivisessa mielessä siis)
• Tutustua muutamaan uuteen ihmiseen

Heihei ja hyvästi Alkoholisti-Tommy

Tervetuloa ja Eläköön Itsevarma (melkein transu) Myra!!!

Yksi maailman surullisimmista asioista on varmaankin se kun itse huomaa elämänsä olevan sisällötöntä. Aktiivisessa elämänmuodossaan kaikenkaikkiaan jotain sellaista, mitä ei odottanut sen olevan.

Huomasin vain tämän kun pistelin etusormella jälkiä lumeen pitkin parveketta tupakalla ollessani.

Masentavaa.

Listen to our pretty song
we are happy as the day is long
forget the things you thought you knew
we’ll make a very good girl of you

(jokseenkin ahdistavaa ettei tätä kipaletta löytynyt radio.blog.clubista vaan piti käyttää youtuben taikaa hyödyksi vaikka video onkin vain levyn kansi. Kappale tärkein)

Tämä viikko on alkanut suhteellisen oudoissa olomuodoissa. Aamulla heräsin paniikkikohtaukseen jonka toimesta menin aamulla sinne tänne asuntoa, miettien asioita joita pitää tehdä koska en voinut mennä takaisin nukkumaan. Olisin toki voinut kokeilla nukahtaa uudestaan, muttei oloni antanut siihen lupaa. En osannut yhtään sanoa mihin suuntaan olin menossa. 
Harrastin jossain vaiheessa päivää sängyllä makaamista ja asioiden kuvittelua.

On taas jokin sellainen aika, ettei elämä maistu olkein miltään ja miettii asioita. Mielessäni on elämäni suhteen kaksi asiaa mitä pitäisi lopettaa. Kumpikaan ei ole tupakointi & alkoholin käyttö.
Onhan elämässä monia asioita joita pitäisi muutenkin hivuttaa pois pikku hiljaa, mutta nämä kaksi asiaa ovat ne mitkä minua ovat vaivanneet jo pitkän aikaa, enkä ole tehnyt niille mitään. Olen vain antanut asioiden olla ja myötäillyt ihmisten mukana, mitä vain sanovatkin. Olen nyt taas jotenkin hyvin hauskalla tavalla kadottanut itseni, enkä todellakaan tiedä miten näin pääsi käymään. En voi enimmäkseen muuta kuin nauraa itselleni koska olen antanut tämän käydä. Jos saan otettua itseäni niskasta kiinni, moni asia tulee muuttumaan ja uskoisin oman oloni paranevan kunhan vain saan jotenkin taas elämästäni kiinni.

Mutta nyt asiasta keramiikkaan. Katsoimme tänäin tässä iltasella Sirbun, Blckien ja Taran kanssa The Rocky Horror Picture Show – nimisen leffan. Joskus nähnyt sen siten, että loppu jäi näkemättä. Nyt oli suorastaan ilo nähdä se kokonaan. Rakastin Frankin meikkejä ja kenkiä (kuinkas sattuikaan). Okei. Frankin meikit eivät ole mitenkään maailmaa mullistavat, mutta hoitivat ilmeiden korostumista. Rakastuin, osittain.

Huomenna! Viemään Minnalle kenkiä takaisin Purpleen ja sitten taannun koomailemaan neljän seinän sisälle. Ai niin. Puhelimeni teki viikonlopun toimesta tenän ja sen näyttö sökähti. Ihastuttavinta asiassa on se, että kykenen kirjoittamaan kuitenkin tekstiviestejä vielä tietokoneen kautta. Jos puhelin soi, en tiedä kuka sieltä on seuraavaksi soittamassa.

Kyllä se elämä on ihastuttavaa.

On jokseenkin mukavaa kun on uusi kone alla ja tekee mieli kokeilla kaikenmaailman ihmeitä sen kanssa.  Sain pB:ltä uuden koneen koska hän hommasi itselleen uuden. Ei tätä ole käytetty kuin muutamia kertoja, mutta kuitenkin.. minulle hyvin uusi ja kuitenkin parempi kone kuin nuo kaksi edellistä. On vähän tuntunut että tällä on vain koneet vaihtuneet turhan useasti, jos vain nyt onnistuisin pitämään tämän kauemmin, nyt kun on parempi kuin edellinen.

Otin tehtäväkseni kirjoittaa tänne jotain koska tässä on vielä aikaa ennen kuin tällä alkaa tuon tarjoilija-kurssin viimeinen osa. Pitäisi siihenkin varmaan lukea kun joku testi kuulemma on. Mutta teen pikaluvun junassa matkalla sinne. Olen ärsyttävyyttäni sieltäkin ollut joka kerta tunnin myöhässä, koska jotenkin viimeviikko tuntui typerältä ja olin kaikkialta myöhässä. Tyylikäs myöhästyminenhän on aina hienoa, mutta tunti on jo liikaa. Olisi aika ottaa itseään niskasta kiinni ja alkaa kokeilla sana täsmällisyys uudestaan. Onhan se kuitenkin kiva olla ajoissa kuin aina myöhässä.

Tämän hetken elämäntilannettani ajaa enimmäkseen tuo kurssi. Halu nähdä ihmisiä vähän enemmän talon ulkopuolelta on suhteellisen suuri, mutten tapani mukaan ole saanut otettua ihmisiin yhteyttä. Eihän se nyt kovinkaan hankalaa voi olla. Eihän?

Iloista kovin on elämä.
Huomenna tällä alkaa tarjoilijaksi “kouluttautuminen”.

Vietin tuossa viikon Loimaalla. Oli sinänsä ihan hauskaa. Etenkin siltä osin mitä näin ja koin paikallisten tuttavien kanssa. Mukavaa seuraa olivat (ovat) ja oli erittäin mukavaa nähdä kaikkia pitkästä aikaa. Sakke, Enni, Pentti ja Donie viettivät ensiksi viikonlopun täällä Helsingissä touhuten yhtä sun toista josta sitten minut ottivat mukaan matkalle kohti Loimaata. Loimaalla vietin yöni Saken ja Ennin luona käyden välillä moikkaamassa vanhempiani ja nähdessäni yhtä sun toista ihmistä. Silti jotenkin tuntuu, että jotain tärkeää jäi tekemättä. Lähtö pois jätti oman onton olonsa kun tuntui, ettei siellä tiettyjen asioiden kohtalta olleet asiat mitä parhaimmin. Etenkin kun satuin näkemään jotain mitä minun ei ehkä olisi pitänyt nähdä, mutta ei siitä sen enempää. Suurempi huoli vain jäi päälle.

Sakke ja Enni toivat tämän takaisin Helsinkiin jääden samalla itse yöksi. Vietimme iloisen launtai-illan ja pienen osan yöstä Mama ssa Halloweenin merkeissä. Oli ilo silmille nähdä miten paljon hauskaa ihmiset osaavat pitää kun pääsevät ilmaisemaan iloaan tanssilattialle. Kiitoksia Ennille, Sakelle ja muille hienosta illasta.

Automatka itse helsinkiin (ennen Mamaan menoa) oli sinänsä suhteellisen nostalginen. Kuuntelimme auton kasettisoittimella Queenin ja Kissin kasetteja. Oli jokin hienoin olo kun huomasi miten paljon asiat ovat muuttuneet CD:n ja mp3:sten myötä.

Tänään vietin aikani päivällä Purplessa katsellen remontin osittain keskeneräistä tulosta ja totesin tilan olevan paljon avarampi ja rehevämpi uusille asioille joita sinne ehkä olisi tulossa. Ilta meni istuen penkillä Opteam in toimistossa ihmetellen miten kykenen muistamaan kaiken sen mitä siellä kerrottiin Opteamin toiminta-tavoista ja muusta sisällöstä. Mutta uskon ajan mittaan hommien lähtevän kuin itsestään liikkelle kun vain oppii tietyt tavat ja asiat hoitamaan.

Kävin myös ostamassa itselleni uuden kalenterin kun tuo vanha on hävinnyt ja pitäisi jo pikkuhiljaa alkaa jo muistamaan asioita joita pitäisi tehdä ja asioita joita pitäisi vain muistaa.

Pari tapahtumaa jonne hyökkäämässä:

Mine Aid!
Lepakkomies 4.11.2008. klo. 22:16
Liput: 5€ (+lisää jos haluaa tukea tapahtuman kohdetta // suosittelen)

Hit Me TV & IWATSW.
Semifinal 7.11.2008. klo. 21:00
Liput: Ennakkoon 8€ / Ovelta 9€

Jokseenkin ihastuttavia viikkoja mennyt tuossa ohitseni. Sosiaalisoituminen on ollut oudolla tavallaan huipussaan ja elämä internetissä jäänyt toissijaiseksi ja tahto istua koneen ääressä vähäiseksi.

Muttah, kirjoitan jossain vaiheessa vähän enemmän. Nyt vain edessä pitkä viikonloppu ihmisten kanssa.

Voimia.

Turhautuminen, on yksi lähimmistä asioista elämäni suhteen. En ymmärrä mikä minuun on tullut. Olen jättänyt asioita tekemättä sen takia, etten saa itseäni revityksi suuntaan tai toiseen ja ihmisten seura tuntuu olevan hankala pitää mielenkiintoisena. Hankaluuksin asioihin tulee se, etten pysty käsittelemään pääni sisällä asioita ja päädyn lukemaan mitä typerämpiä ja toistaan mitättömämpiä asioita joista vain sillä hetkellä saan epämääräisiä kiksejä. Viimeisimpänä lyhyehkönä tektinpätkänä selvittelin henkilön nimeltä Albert Fish in perustietoja ja elämäntyyliä. Tekstin perusteella henkilönä herra Fish oli paljon mielenkiintoisempi kuin moni muu asia todellisuudessa jota tällä hetkellä pyöritän huoneeni ympärillä.

Albert ei ehkä ollut mitään maailman hienovaraisempia ja typerällä termillä, kuin normaalimpia ihmisiä, mutta hän ainakin tiesi mitä teki.

Minä en.

Anteeksi kun blogittaminen on vähän kestänyt tässä pitkän ajan sisällä. Ei oikeasti mitään elämää suurempaa ole tapahtunut. Mitä nyt tuo “koulujuttu” josta kaikki ovat olleet suhteellisen sekaisin. Itse en tosin osaa tästä asiasta jakaa mielipidettäni suuntaan tai toiseen, muttei se mitään. En ehkä rupea spekuloimaan asioita muistiinpanojen perusteella joita kirjoitin päivä tapahtuman jälkeen. Jos joku ei nyt välttämättä halua lukea mielidettäni asioista joista en välttämättä tiedä mitään.

Katsottiin tuossa Donien kanssa Mel Brooksin Mieletön Maailmanhistoria osa I. Oli taas sarjassamme elokuvia joissa järjellä ei ollut riemuvoittoa tavoiteltu. Ihana elokuva.

Tämä päivä meni myös siinä kirpparilla käydessä Donien kanssa. Sain ostettua eurolla autoon laitettavan CD-soittimen jossa tuli mukana johdot sun muut adapterit niin autoon kuin verkkovirtameininkiin kotioloissa. Kyseinen laite tuli ostettua syystä että se on pienen CD-boksin kokoinen ja toistaa poltetut levyt. Minulla on “nuoruudestani”, eli näin suoraan sanottuna teiniaikakausiltani muutamia poltettuja levyjä joita haluan kuunnella läpi mieluiten CD-soittimella kuin koneella. Tuo isompi soittimeni ei satu toistamaan poltettuja CD-levyjä eikä ole ulkoasultaan mitenkään miellyttävä, jos ei sitten satu tykkäämään suorastaan nostalgisesta 90-luvun isohkojen “kannettavien” CD-soittimen skaalasta. Rakastan tätä pientä kuitenkin enemmän koska se muistuttaa hiukan kannettavaa CD-soitinta jollaiseksi sen saa myös muuttumaan.

Donie toi tälle Loimaalta mein porukoiden lähettämänä tälle “uuden” kannettavan. Ei ehkä vuosimallia 2008:n mutta hoitaa hommansa hyvin kirjoittamisen puolesta (kuin koodauksenkin).

Ihastuttavaa, etten sanoisi.

On jokseenkin hirveä olo. Osittain tapahtuneen johdosta, enimmäkseen siitä, ettei osaa olla tukena ihmisille joita monin tavoin arvostaa.

On hankalaa kun ei tiedä mitä sanoja käyttäisi jotta saisi toisten olon paremmaksi. Ehkä mieluiten olen hiljaa enkä sano vääriä sanoja ja aiheuta tilannetta jossa jokaiselle tulee huono olo ja halu hävitä paikalta.

Haluaisin olla kuitenkin paikalla, ainakin henkisenä tukena.

Väsyttää ihan hirveästi, mutta käyn vain läpi päässäni asioita vaikka tiedän ettei se auta mitään suuntaan tai toiseen. En ymmärrä, onko myötätuntoni vain näille ihmisille? Sinänsä surullista.

Mutta en vain halua, että heidän on paha olla.

Ongelmani pitkään aikaan oli ollut se, ettei koneeni toiminut. Kumpikaan, ei pöytä eikä kannettava. Nyt kannettavani on toimintakyvyllinen, vaikkei yhtä tehokas kuin ennen. Kirjoittamaan sillä pystyy ja sain koodausympäristöni toimimaan. Mitä muuta voisin toivoa?

Iloisina asioihin voi tokaista, viimeviikon tiistain jolloin täytin iloiset 22-vuotta ja onnistuin viettämään päiväni rauhallisin mielin Purplen kellarissa.

Tämä päivä loisti hienoudellaan kun näin Pasilan asemalla pojan jota stalkkasin joskus. Kyseinen poika oli töissä asuintalomme lähellä olevassa kaupassa kesän aikana. Kesän loputtua hän hävisi.
Oli hauska nähdä kyseinen henkilö uudestaan ja huomata miten paljon muuttunut.

Eipä elämästä sen enempää

Viikonlopusta sen verran, että se meni pelottavan nopeasti ohitseni. Donie saapui helsinkiin kokonaiseksi muutamaksi päiväksi. Asuntomme oli pelottavan tyhjä tänä aikana. Tara, Blckie ja Wade olivat jossain mailla halmeilla. Blckie ja Wade taisivat olla muistaakseni Vantaalla pyörimässä ja jälkikäteen kuultuna Tara vietti aikaansa Forssassa.  

Poistuimme Donien kanssa asunnosta varmaankin kerran. Siis ihan keskustaan asti. Muuten kyllä käytiin pariin otteeseen kaupassa. Muuten asunnolla tuli vietettyä tuo koko iloinen aika.

Perjantai-lauantai välinen yö meni valvoen tämän osalta. Donie sai onneksi nukuttua. Itse en vain saanut nukutuksi ennen kello kolmea. Vietin aikaani istuen sängyn reunalla katsellen vieressäni nukkuvaa Donieta hämärässä. Iltahetkeni, se pari tuntia ennen kuin sain nukuttua olivat jotkin turhauttavimmat pari tuntia ikinä. Viikonloppu oli myös siltä osin jännä, ettemme nähneet ketään tuttua tänä aikana. Tosin nyt on minun osaltani mennyt pari viikonloppua eristäytyneen ihmisen elkein. En oikein ole saanut aikaiseksi mentyä minnekkään, puhumattakaan ihmisten kutsumisesta jonnekkin. 

Sosiaalisoitumisesta on tullut minun osaltani nykyään hankalaa, ei se ihmisille puhuminen mitään, vaan se yhteydenotto niihin. Mietin ehkä liikaa sitä, mitä muuta tekisi kuin hengailisi(?)  

Tällä on hiukan ikävä kuvaamista.

Vanhalla kämpälläni väkersimme Donien kanssa “ministudion” (josta ylin kuva).  Löysin koneeni uumenista  muutaman viikon, aika reilustikin vanhoja kuvia. Tässä oikealla olevassa kuvassa Elina (vasemmalla) ja Donie (oikealla).  Rakastan jokseenkin tätä kuvaa. Se on tulos yhdestä sattumanvaraisesta kuvaussessiosta minkä pidimme vanhalla asunnollani Loimaalla. Samaan sarjaan kuuluu myös pari muuta kuvaa jotka voi vilkaista DeviantART-sivultani.

Kuvaaminen mitä epämääräisemmillä rekvisiitoilla ja kuvakulmilla leikkimisellä on yksi hauskimmistä asioista mitä tiedän.

Uutta kuvaussessiota odotellessa.

Ikäväkseni minun on sanottava, että lasken pelottavasti päiviä syntymäpäiviini. Ikäväkseni näin tekee myös yksi kanssani asustava henkilö. Suunnittelen tässä poistuvani ennen kyseistä päivää näkyvistä, mutten tiedä onko se mahdollista. Ainakin haluaisin mennä jonnekkin muualle, ottaen huomioon, eräällä ystäväiselläni on myös syntymäpäivät samana päivänä. Noh, kahdella muullakin, mutta tämän edeltävän kanssa olin viimeksikin juhlistamassa tupareita ja syntymäpäiviä. Minusta on jokseenkin paljon mukavampi viettää jonkun muun syntymäpäiviä kuin omiani. Mieluiten kyllä vietän kaikkia muita vuoden päiviä yhtä lailla kuin syntymäpäiviä.

Jos olisi esitettävä yksi syntymäpäivä toive, niin asia jota todella tarvitsisin olisi domain blogille. On mukava kirjoittaa WordPressin sivulle, mutta domaini olisi parempi jotta saisin säädettyä kaikenlaista.
Vanhempani iloisesti lupasivat tälle ompelukonetta, jotta saisin nämä projektit joita olen aloitellut, valmiiksi. Eli nyt kaikki iloiset ystäväiseni kolehtia kasaan, olen köyhä. Niin säälittävältä kuin tuo tuntuukin myöntää.

Ompelin tuossa vähän aika sitten vaaleanpunaisen käsilaukun, ei pahalla vaaleanpunaisten asioiden ystäville, mutta tämä laukku on omassa suloisuudessaan suorastaan hirvittävä. Laitan kuvan siitä kunhan vain saan jonkunlaisen. Ehkä kyseisen asian tekee hirvittäväksi sen, että se on 90% käsin ommeltu ja jäljen näkee jos iskee naamansa viiden senttimetrin päähän.

Muttah, tulihan päivitettyä jotain. Huomenna jo ehkä paljon enempi kertovampi entry kuvan kanssa. Toivottavasti.

Ei tässä tämän enempää, piti vain innolla tulla postaamaan kuva ulkoasusta jota ajattelin Mikrofruktisvaxeriin, mutta sääli vain etten pysty ottamaan sitä käyttöön. Pitäisi varmaan vaihtaa vuodatukseen takaisin, siellä sentään ulkoasun teko oli jotenkin mahdollista. Mutta käytännöllisyydessään WordPress on kyllä parempi.

Mutta.. Kuva (klikkaamalla isommaksi):

Käytin esimerkkinä tuota edellistä tekstiäni ja randomeita linkkejä.

Pitäisi jostain hommata kuvetta domainin hommaamiseen. Menisivät asiat paljon helpommin.

Tuossa metsästelin kaikenlaista laatikoista ja löysin vanhahkon harmaan kauluspaitani. Jokin moderni versio kyllä kauluspaidasta, puuttuvat itse kaulukset. Pidän itse kyseisestä paidasta vaikkakin haluaisin värjätä sen tummemmaksi. Kuten sattunutkaan, tyllini on mielellään enemmän harmaata ja mustaa. Pidän hyvin paljon tästä suorastaan räikeästä väriskaalasta. Pitää tyylini hillittynä ja yksinkertaisena.

Hiukseni tosin kaipaisivat jotain uutta. Väri on vanha tuttu musta, mutta muodollisesti kaipaisi jotain kehitettävää. Lyhyttä tukkaa en kuitenkaan halua, Se ei vain jokseenkaan hirveästi sovi kasvojeni muotoon, ottaen huomion kasvojeni muodon olevan hiukan laatikkomainen.

Mietin tuossa pitkän aikaa, mikä voisi olla tällä hetkellä tämä tyyli jota voisin käyttää ja päädyin tämän päivän osalta kuvassa olevaan tyyliin.

Huomasin tuossa myös tarvitsevani uusia metallisia rannekkeita.   Suurin rakkauteni korujen suhteen ovat metalliset rannekkeet. Olen enimmäkseen korupuolelta metallin/hopean väriin kääntyvämpi kuin kultaan. Kulta on jokseenkin mielestäni yksitoikkoinen ja ruma väri. Mutta tämähän on oma mielipiteeni.

Mustan ja harmaan kanssa pidän vain yksinkertaisen nätistä ja simppelistä väriskaalasta jonka vain hopea voi tarjota.  Jos joskus kädessäni vilahtaa silaus kultaa, on minua silloin vedeltävä ympäri korvia, koska silloin minun on oltava sairas.

Kuva koruista: H&M

Tässä jonkun aikaa hiljaisuuteen hajonneena totean aamujeni alkavan olla päivä päivältä epämääräisiltä. Oloni on kuin kuuluisin tänne. Sinänsä outoa, ottaen huomioon, että mielessäni oli tuossa jokin aika sitten kirjoittaa sitä miten olen miettinyt, oliko äkkimuutto Helsinkiin sittenkään niin hyvä idea. On tapahtunut vain niin hirveän paljon, loppujenlopuksi. Juttelimme Waden kanssa tuossa jokin iloinen päivä keittiössä, tyttöjen ollessa mailla halmeilla. Mietin, oliko elämäntilamme siirtäminen Helsinkiin liian äkkipikaista?

Poltimmeko liian monta siltaa kerralla?

En tiedä itse mitä vastata tuohon. Ehkä sen takia, ettei sillä ole mitään väliä. Se mikä on tapahtunut, on tapahtunut. Turha itkeä kaatunutta maitoa.  Onhan meillä kuitenkin täällä vielä kaikkea. Paljon kehitettävä ja paljon tekemistä asioiden suhteen. Paljon enemmän nähtävää kuin siinä pikkukaupungissa mistä lähdimme.

Välillä vain katsellessan ympärilleni, en ole enää niin varma onko kaikki hyvin. Olen kulkenut pitkän aikaa silmät ummessa tajuamatta mitään. Ehkä vain suojellakseni itseäni turhalta. Etenkin nyt kun jonkin aikaa avannut enemmän silmiään, huomannut asioissa paljon huonoja puolia. En ole varma kannattaisiko minun vain sulkea silmäni ja antaa niiden olla.

Keksikööt itse ratkaisunsa ongelmiin joita itse kehittelevät.

Käytin tätä kyseistä lausetta useasti kirjoittaessani joitain asioita päästäni pihalle. Kulutin sillä enimmäkseen aikaa sotkeakseni ajatuksiani ja mieltäni kirjoittamisen saralla.

Nykyään se vain turhauttaa minua. Ennen siinä oli sentään jotain taikaa.

Kirjoitin tekstin josta sain oman aamuni valon. Lyhyestä virsi kaunis, sanoista teksti parempi… tai jotain vastaavaa, hyvin luovaa turhautumista kirjoittamiseen liittyen.

Kuuntelen kahvinkeittimen tikitystä.
Aivan kuin se laskisi aikaa sammumiseen.
Kaksi tuntia ja kahvi olisi vielä lämmintä juotavaksi.

Tilkka maitoa ja se olisi jo kylmää.

Olen tässä pari päivää miettinyt ja miettinyt kirjoittamista, sitä mitä kirjoittaisin, sitä mitä sanoisin sinulle, minulle ja meille. Ikäväkseni olen kyllä joutunut toteamaan, ettei minulla oikeasti ole mitään sanottavaa kera tämän kupillisen kahvia. Silti haluni kertoa kaikki mahdollinen on häilyvä ja intoni terävä. Sanallisesti olen hyvin avuton.

Katselin tuossa sarjaa Trinity Blood ja jotenkin kyseinen sarja sai minut epämääräisen sekavaksi luomisen taholta. Luominen itsessään on suhteellisen vahva sana, mutta sen käyttäminen on luonnekasta ja mukavaa. Katsottua kyseisen sarjan loppuun Waden ja Blckien kanssa avasin erään kirjan (Natalie Goldberg – Avoin Mieli) ja luin kuinka kirjoittaja selitti pimeän metsästyksestä. Totesi jossain vaiheessa, että pimeyttä hänen ehkä kannattaisi ennemmin etsiä itsestään kuin muista.

Hämännyin.

Päässäni pyörivät tekemättömät asiat ja mitättömät pienet yksityiskohdat elämisen suhteen. Enimmäkseen minua vain masentaa. Eli lyhyestä virsi kaunis.

En saa jotenkaan mietittyä asioita päässäni läpi, vaan mieleni ajautuu jonnekkin jumituksen tasolle josta en meinaa päästä pois. Ongelmana on myös se, että mieleni tekee juoda oloni “paremmaksi”, vaikkakaan asiaan ei todellakaan auta alkoholi. Yleisesti masentuneisuudesta ja surullisesta olosta ihmisten on hankala puhua ja siitä päästään yleensä lausahduksiin “taas se angstaa” ja muuta vammaa. Unohdetaan kuitenkin helposti se, että turhan angstin ja oikean masennuksen kanssa on suhteellisen paljon eroa. Tässä seuratessani ihmisiä on ikävä kyllä joutunut huomaamaan, että kyseessä on ollut enimmäkseen vain huomion hakemista ja huoli toisen olosta on ollut turhaa.  En tiedä miksi olen edes alunperin vaivautunut miettimään joissain ihmisissä, että mikäköhän häntä nyt vaivaa. Tullut tässä hiukan mieleen se tarina pojasta joka huusi sutta turhaan. Ikäväksenikään en muista sadun nimeä, mutta ei se mitään. 

Pelkään vain, että tässä käy vain niin, etten enää jossain vaihessa jakasa huomata näitä “huomion hakemisia” vaikka kyseistä henkilöä ehkä oikeasti jossain vaiheessa masentaisikin oikeasti. Ei asiassa olisi mitään ongelmaa, mutta kun näitä “huomion kipeitä” hetkiä on liian monta päivässä. Vaikkeivät aina minuun kohdistukkaan, en silti pysty olla huomioimatta niitä.

Mutta se menee ohi.

Toive:

Covenant: Europa (1998) 

01. Tension
02. Levirthan
03. 20
04. Wind of the North
05. Riot
06. I Am
07. Final Man
08. Go Film
09. Wall of Sound

Jokseenkin ihan mielenkiintoista herätä basson huminaan alakerrassa Waden WOW:ittaessa. Virallinen heräämisaikani oli ennen yhdeksää aamulla, mutten vain jaksanut nousta ylös vain sen takia, että olisi pitänyt kävellä alas ja huomata kämpän olevan suunnilleen tyhjä ja ihmiset joiden kanssa asustan lähteneen kouluun. Oli jotenkin hienoa tulla alas näin myöhään, eksyä tupakalle ihastuttavan vihreä-ruskealle parvekkeellemme ja raahatua sieltä keittiöön keittämään kahvia. Huomasin myös jonkun tuoneen meille sokeria. Aamuni iloinen hetki.

Minun oli pakko virittää kone käyttökuntoon keittiön pöydälle päähäni tultua suuri halu kirjoittaa jotain.  Tuossa tupakalla käydessäni, aloin miettiä entisiä kirjoituksiani jostain tuolta nuoremmalta iältäni. Milloin kirjoittamisesta on tullut niin hankalaa? Siis en oikeasti ymmärrä. Rakastan kirjoittamista ja itseni ilmaisemista tekstin keinoin, mutta ajan mittaan siitä on tullut vielä hankalampaa ja vaikeampaa. En tiedä johtuuko se syystä, että tuntuu välillä ettei min ulla ole mitään sanottavaa, tai siitä, että välillä minusta tuntuu ettei sanottavaani vain haluta kuulla.
Ja milloin on tullut kynään tarttumisesta niin hankalaa ja vaikeaa, ettei kykene kirjoittamaan sitä pientä pätkää tekstiä päästään pois, vaan rupeaa heti miettimään mitä siinä on korjattvaa ja saako sen sujautettua johonkin päivän asiaan? Milloin on päähäni hypännyt sensuurikomitea ja päättänyt, että tätä ei kirjoiteta?
Tekstien kirjoittamisen hienouksia, on mielestäni se kun sen saa “raakana” paperille tai häivytettyä kovalevylle siten, että sen löytää joskus ja ihmettelee, miksi olen tämän kirjoittanut.

Voisin ottaa itseäni sen verran niskasta kiinni, että alan tekemään sitä mitä joskus ainakin olen jotenkin osannut, kirjoittamaan. Ei minulla ole tarvetta tuoda mielipiteitäni ilmi, ottaen huomioon ettei minulla niitä nykyään oikein ole. Haluan vain sanoa sen mitä minulla on päässäni. Jos sanoisin, paskat muiden mielipiteistä, se olisi auttamattomasti väärä suunta. Ottaen huomioon sen, että sanot mitä vain… muiden mielipiteellä on väliä.  Onhan se loppujenlopuksi erittäin mukavaa kuulla niin negatiivista, kuin positiivista palautetta töistään.

Ihaninta varmaan on nähdä ihmisiä ja jossain vaiheessa huomata kirjoittavansa heistä. Siitä miltä he näyttivät ja mitä he tekivät. Siitä miten heidän jalkansa liikkuvat kävellessä ja miten heidän kätensä, sormensa koskettelivat kahvikupin reunaa. Kirjoittamisesta siitä miten heidän ilmeensä muuttuu hymystä epämiellyttävän imeläksi heidän huomattuaan kahvikuppinsa pohjalla olleen kahvin poroja.

Kirjoittaminen.

Kovin iloista kyllä. Olen ollut muutaman päivän ilman huulikoruja. On loppujenlopuksi erittäin mukavaa olla erossa niistä. Koska olivat itse tekemiäni, en tule potemaan huonoa omatuntoa siitä, että olisin maksanut niiden teosta jotain jollekkin toiselle. Tuntuu tosin oudolta leikkiä kielellä alahuulen kanssa kun metallia ei ole vastassa, mutta kyseessä onkin vain siihen totutteleminen.

Edellisyönä oli suhteellisen hirveää olla hereillä. Koin suuren vainoharhaisuuden aiheuttaman pelkotilan, enkä sen toimesta uskaltanut nukkua vaikka väsytti. Minulla oli koko ajan sellainen tunne, että huoneessani olisi ollut joku toinenkin. Kävin tarkastamassa huoneeni ikkunan, huomattuani sen olevan auki, menin paniikissa katsomaan yläkerran vaatekomeron, vessan ja Taran huoneen, ettei siellä vahingossakaan olisi ketään. Tara itse oli tällöin Forssassa vierailemassa. Viimeksi minulla oli kyseinen vainoharhaisuuskohtaus joskus puoli vuotta sitten, suunnilleen. Se on olo jota en pysty hallitsemaan mitenkään, vaan kyseinen olo vie mieleni äärirajoilleen pelkotiloista. Ja kyseinen olo ohjaa minua enemmän kuin oma pääni.

Alan vakavasti harkitsemaan psykiatriselle takaisin eksymistä, koska en jokseenkaan usko, että pystyn enää hallitsemaan olotilojani ja tiedän tilani pahentuvan ajan mittaan. Olen koittanut hallita omaa päätäni, mutta säälikseni ehkä joudun myöntämään etten enää pysty siihen, etenkään jos se menee yhtä pahaksi kuin muutama vuosi sitten. Silloin olin mieleltäni sekava ja ymmärrykseni asioita kohtaan olematon. 

Minun on ihan välttämätön pakko mainita maailman ihanimmasta perhosesta, Papilio Palinurus-nimisestä. Haluan itselleni suhteellisen paljon kyseisen perhosen kuvioilla koristeltuja asioita.  Olen jokseenkin yltäkylläisesti rakastunut tämän kauniin perhosen väriskaalaan ja siipien muotoon. Kyseisen ötökän katselu saa minut aina rauhalliselle päälle.
Minun silmissäni Papilio on näteimpiä asioita mitä olen ikinä nähnyt. Livenä en nyt niinkään, mutta toivoisin että joskus siihenkin olisi mahdollisuus.

Eli tätä ihastuskivaa tälle nyt :3

Kävin tuossa Sunnuntaina Gloriassa katsahtamassa UltraNoiria. On ollut ikävä tämän kyseisen yhtyeen esiintymisiä. Edelliskeikka minne minun piti mennä meni vituiksi olemattoman typerästä syystä, mutta ei siitä sen enempää. Oli kiva nähdä Utua ja Antonia pitkästä aikaa. Näimme kyllä tuossa jokin viikko sitten, mutta nyt vähän pidemmän aikaa. Pidän kyseisten henkilöiden seurasta erittäin paljon ja tuntuu jotenkin turhauttavalta nähdä heitä aina vain pieninä sykäyksinä.

Viikonloppu oli mitä mielenkiintoisinta aikaa. Tai no, en nyt ole siitä enää niin varma. Olin Donien kanssa Animeconissa Tampereella. Hän cossasi paria hahmoa. Yhtä D.Gray-manin hahmoa ja Death Noten hahmoa, joiden nimiä en nyt jotenkin taaskaan muista. Unohdin meinaan hahmojen nimet aikaisemminkin.

Conissa kävin moikkaamassa muutamia tuttuja, mutten muuten oikein harrastanut sosiaalisoitumista kenenkään kanssa. Norkoilin vain Donien kanssa nurmikolla ja odottelin ihmettä.  Lauantaina tapasin randomeita ja pari tyttöä joiden kanssa pelattiin pieni erä korttia. En tiedä miksi, mutta tämä korttipeli jäi jotenkin päähäni. O’My. 
Oloni on oli conin kohdalta suorastaan jotenkin hirveä, ottaen huomioon sen, että piilottelin hupparini hupun alla aurinkoa ja suihkuttelin Eau de toilette Kookosta ja kärsin lihasvammoista perjantain toimesta.  En kyllä kadu kyseisen EdtK tuotteen ostamista. Se on jotain maailman ihastuttavinta. Tuotteen hinta on edullinen ja raikastava, (mikä mainopuhe).

Lauantain meni siinä norkoillessa ja vei yöksi Loimaalle vanhempieni luokse yöksi.  En ollut sielläkään käynyt moneen kuukauteen, ja yöreissu oli hyvä syy käydä samalla vilkaisemassa onko siellä mitään muuttunut.

Sunnuntai-aamu meni heräillessä porukoiden vihreältä sohvalta. Eksyin melkein samantien herättyäni keskustaan automaatteilemaan ja sitä myöten juna-asemalle odottelemaan Donieta. Hän oli tosin paikalla ennen minua, oli kuulemma itse ajanut sinne autolla. Ajoluvan kun oli kerran saanut.

Menimme junalla Tampereen suuntaan ja kuuntelimme vieressämme melkein koko matkan istunutta alkoholisoitunutta miestä joka kertoi meille kaikkea sekavaa “elämän tosiasioista” ja kadonneesta matkalaukusta jota hän ei ollut vienyt. Sinänsä ihan mielenkiintoinen henkilö, toivottavasti emme tapaa enää.

Itse Tampereelle päästyämme löin junan ovella itseäni jalkaan ja sain kiitettävän haavan pikkuvarpaaseeni jonka toimesta linkkailin pitkin paikkoja koko päivän. Kipu tosin ei ole hirveästi poistunut vaan kituuttelen tässä pikin helsinkiä Sesam Street-aiheisilla aamutoveleillani jotka ostin tampereen yhdeltä kirpputorilta. Päivä meni myöskin siinä norkoillessa ja seuratessani kun Donie valokuvasi ihmisiä.

Muita tavattuja, mutta mainitsemattomia: Waiski, Lutka, Temppis + pari frendiä, Siru + frendi (Milla), Luca, Heidi

Toive.

Cat Power – The Greatest (2006)

01. Greatest, The
02. Living Proof
03. Lived in Bars
04. Could We
05. Empty Shell
06. Willie
07. Where Is My Love
08. Moon, The
09. Islands
10. After It All
11. Hate
12. Love & Communication